Perheväkivallan vastaisen työn kehitys

Yhteiskunnallinen keskustelu, tutkimus ja tukipalvelujen kehittäminen käynnistyivät asteittain. Ensin kiinnitettiin huomiota lapsiin kohdistuvaan väkivaltaan, sitten naisiin väkivallan kohteina. Iäkkäisiin ihmisiin kohdistuva lähisuhdeväkivalta alkoi Suomessa puhuttaa 1980-luvun puolivälissä. Väkivaltaisia miehiä alettiin auttaa vasta noin parikymmentä vuotta sitten. Keskustelu miehistä väkivallan kohteina ja naisista väkivallan tekijöinä on edelleen melko vähäistä. Myös sisarusten keskinäistä väkivaltaa koskeva tieto on puutteellista.

Perheen sisäiseen väkivaltaan havahduttiin 1960-luvulla

Perhe- ja lähisuhdeväkivalta on tunnustettuna ja tunnistettuna sosiaalisena ongelmana suhteellisen nuori koko Euroopassa. Perheen sisäiseen väkivaltaan havahduttiin vasta 1960-luvulla. Läntisessä Euroopassa ja Yhdysvalloissa virisi runsaasti toimintaa »alioikeutettujen ryhmien» puolesta. Tällaisia olivat muun muassa alkoholistit, vangit, asunnottomat ja – naiset. Naisasia-aktivistit nostivat esiin naisen alistetun aseman työelämässä ja ylipäätään yhteiskunnassa. Puhuttiin muun muassa päivähoidosta, palkoista, koulutusmahdollisuuksista ja yhteiskunnallisesta osallistumisesta. Naiset ja väkivalta oli yksi teema tässä keskustelussa. Ensimmäisen kerran tuotiin näkyvästi esiin se, että vaarallisin paikka naiselle on hämmästyttävän usein oma koti. Perhe- ja lähisuhdeväkivaltaa oli pidetty lähinnä alimpien sosiaaliryhmien ongelmana. Hiljalleen myös koulutetut, hyvissä ammateissa toimivat naiset uskalsivat kertoa kokemuksistaan.

Ensimmäinen turvakoti Englantiin vuonna 1971

Maailman tiettävästi ensimmäinen turvakoti perustettiin vuonna 1971 Englantiin, Lontoon esikaupunkiin Chiswickiin. Vaikka turvakodin perustaminen oli useiden naisten yhteinen ponnistus, varsinaisena perustajana pidetään Erin Pizzey -nimistä kahden lapsen äitiä. Hänen teoksensa Scream Quietly or the Neighbours will Hear julkaistiin vuonna 1975. Kirja herätti valtavasti kiinnostusta, ja se käännettiin useille kielille, muun muassa saksaksi. Suomeksi teosta ei ole saatavilla. Kirjan nimi kuvastaa hyvin tilannetta: väkivalta jäi usein piiloon neljän seinän sisään. Kerrotaan, että Pizzeylle ja muille turvakodin perustajanaisille oli suuri yllätys, että pahoinpitelyä esiintyi kaikissa yhteiskuntaluokissa, vammat olivat vakavia ja pahoinpitelijät eivät koskaan

joutuneet vastuuseen teoistaan. Turvakotitoiminta levisi nopeasti. Chiswickissä vieraili naisryhmiä eri puolilta Britanniaa, muista Euroopan maista ja Yhdysvalloista.Hollantiin ja silloiseen Länsi-Saksaan alkoi syntyä turvakoteja, joita perustivat naisasialiikkeessä toimivat naiset ja muut asiasta kiinnostuneet.

Perhe- ja lähisuhdeväkivaltatyön juuret Suomessa

Eurooppalainen keskustelu kantautui varsin nopeasti myös Suomeen. Ensi Kotien Liitossa pohdittiin samoihin aikoihin, »…mitä tehdä niille nuorille pääasiassa avoliittolaisäideille, joita hakeutui lapsen isän väkivaltaisuutta tai uhkailua turvaan joko odottavina tai pienen lapsen kanssa. Vuoden 1977 syksyllä liiton edustajat – johtokuntien puheenjohtajat ja kotien johtajat – vierailivat Kööpenhaminassa äiti- ja lapsikodissa, joka osoittautui perinteisen ensikotityyppisen laitoksen lisäksi turvakodiksi. Turun ensikoti aloitti turvakotitoiminnan vuonna 1978, ja seuraavana vuonna Ensi Kotien Liitto sai Raha-automaattiyhdistyksen kolmivuotisen projektiavustuksen turvakotikokeilua varten. Oppia haettiin myös Amsterdamista ja Lontoosta.

Vuoden 1977 syksyllä Unioni Naisasialiitto Suomessa ry pyysi eräiden suurten päivälehtien yleisönosastoissa, että kotonaan fyysisen tai seksuaalisen väkivallan kohteeksi joutuneet naiset kirjoittaisivat kokemuksistaan Unionille. Tarkoitus oli saada vapaamuotoista aineistoa marraskuussa pidettävään naisiin kohdistuvaa väkivaltaa käsittelevään seminaariin. Aineistoa tuli odottamattoman runsaasti, kirjeitä runsaat sata.

Ensi- ja turvakotien liitto perusti ensimmäisen turvakodin vuonna 1978

Perheväkivallan vastainen työ lähti siis liikkeelle kahdesta suunnasta: lastensuojelun ja naisliikkeen näkökulmista. Unioni Naisasialiiton toiminta keskittyi julkisen keskustelun käynnistämiseen ja yleiseen vaikuttamiseen. Sen piiristä syntyi kolme Naisten Apu -yhdistystä, mutta näistä vain yksi, Naisten Apu Espoossa ry, käynnisti turvakotitoiminnan vuonna 1984.

Ensi Kotien liitto oli suuntautunut ennen kaikkea käytännön auttamistyöhön. Turvakotitoiminta käynnistettiin ensikodin yhteydessä jo vuonna 1978 Turussa. Seuraavana vuonna toimintansa aloitti Pääkaupungin turvakoti Helsingissä Raha-automaattiyhdistyksen projektiavustuksella. Sen jälkeen liiton jäsenyhdistysten turvakoteja on syntynyt kaikkiaan 12. Useimmat turvakodit toimivat ensikotien yhteydessä. Joillekin paikkakunnille on ensin perustettu turvakoti, joka on myöhemmin laajentunut ensikodiksi. Myös Naisten Apu Espoossa on liittynyt liiton jäseneksi.

Lapsiin kohdistuva väkivalta huomion kohteeksi 1960-luvulla

Lääketiede määritteli 1960-luvulla lasten pahoinpitelyn seuraukset oirekokonaisuudeksi ja syntyi käsite »hakatun lapsen oireyhtymä» (the battered child syndrome) (Kallio & Tupola2004). Perheessään pahoinpideltyjä lapsia oli toki ollut aiemmin ja lääkäritkin olivat hoitaneet heidän vammojaan, mutta asiaa oli pidetty perheen sisäisenä kysymyksenä. Rajanveto lasten »kasvatuksen» ja »pahoinpitelyn» välillä oli hämärä jopa lastensuojelutyön piirissä. Vanhemmilla ajateltiin olevan tietty oikeus kurittaa lapsiansa fyysisesti (Saurama 2002). »Hakatun lapsen» tunnistaminen nosti kuitenkin esille kysymyksen siitä, olisiko lapsilla oikeus ruumiilliseen koskemattomuuteen. Samalla keskustelu naisiin kohdistuvasta väkivallasta kiihtyi ja näkökulma siirtyi lapsista aikuisiin. Yhteyksiä naisiin kohdistuvan väkivallan ja lasten kaltoinkohtelun välillä ei havaittu, ja

lapsista tuli näkymättömiä. Kansainvälisiin naisiin kohdistuvaa väkivaltaa käsittelevään kirjallisuuteen lapset palasivat 1980-luvulla. Silloin heistä puhuttiin väkivallan todistajina (children witnessing violence) (Jaffe,Wolfe & Wilson 1990).

Kansainväliset sopimukset pakottivat ottamaan perheväkivallan vakavasti myös valtakunnan tasolla

Vasta 1990-luvulla YK:n aktiivinen toiminta velvoitti myös Suomen valtion ryhtymään toimenpiteisiin. Tasa-arvoasiain neuvottelukunta asetti vuonna 1990 Naisiin kohdistuva väkivalta -jaoston. Jaoston tehtävänä oli kartoittaa naisiin perheissä ja julkisilla paikoilla kohdistuvaa väkivaltaa ja sen ilmenemismuotoja sekä tehdä ehdotuksia tilanteen korjaamiseksi. Yhdistyneiden Kansakuntien yleiskokous antoi 20.1.1993 julistuksen naisiin kohdistuvan väkivallan poistamiseksi. Julistus edellytti, että valtiot tuomitsevat naisiin kohdistuvan väkivallan ja ryhtyvät toimenpiteisiin sukupuolistuneen väkivallan ehkäisemiseksi. Pekingissä vuonna 1995 järjestetyn YK:n neljännen naisten maailmankonferenssin loppuasiakirja velvoitti hallitukset estämään ja poistamaan kaiken naisiin ja tyttöihin kohdistuvan väkivallan. Tämä väkivalta todettiin ihmisoikeusrikkomukseksi ja korostettiin, että väkivalta aiheuttaa taloudellisia, sosiaalisia ja terveydellisiä kustannuksia sekä yksilölle että yhteiskunnalle.(Sisäasiainministeriö 2001.)

Merkittäviä uudistuksia lainsäädäntöön

Perhe- ja lähisuhdeväkivaltaa säätelevä lainsäädäntö oli Suomessa kovin puutteellista muihin Pohjoismaihin verrattuna. Merkittäviä uudistuksia tapahtui 1990-luvulla. Raiskaus avioliitossa kriminalisoitiin vuonna 1994, joskin vastustuksen ja pitkittyneen käsittelyn saattelemana. Pahoinpitelyrikos asetettiin virallisen syytteen alaiseksi vuonna 1995. Tämä lainmuutos tuli voimaan vuoden 2004 lokakuussa, jolloin poistui niin sanottu »vakaan tahdon» pykälä, erityissäännös mahdollisuudesta jättää syyttämättä asianomistajan pyynnön perusteella. Tärkeä uudistus parisuhdeväkivallan kriminalisoinnissa on vuoden 1999 alusta voimaan astunut laki lähestymiskiellosta. Laki laajeni vuonna 2005 koskemaan myös samassa asunnossa vakituisesti asuvia. (Ojuri 2004.)

Naisiin kohdistuvan väkivallan ehkäisy selkeästi valtion vastuulle

Suomen hallituksen tasa-arvo-ohjelmaan vuosille 1997–1999 sisällytettiin naisiin kohdistuvan väkivallan ja perheväkivallan ehkäisy, ja valtion talousarviossa osoitettiin varoja naisiin kohdistuvan väkivallan vastaiseen toimintaan. Vuonna 1998 valtioneuvosto käynnisti viisivuotisen Naisiin kohdistuvan väkivallan ehkäisy -hankkeen, jota hallinnoi sosiaali- ja terveysministeriö. Hankkeen toteutti Stakes. Hankkeen tavoitteena oli tehdä naisiin kohdistuva väkivalta näkyväksi, vahvistaa väkivallan vastaisia asenteita, vähentää väkivaltaa sekä kehittää ja tehostaa uhreille ja tekijöille tarkoitettuja palveluja. Hanke koordinoi naisiin kohdistuvan väkivallan ja perheväkivallan ehkäisyä ja toimi yhteistyössä alan viranomaisten, järjestöjen, laitosten ja projektien kanssa. Sen tehtävänä oli myös tiedottaa aiheesta, järjestää koulutusta ja kehittää erilaisia työmenetelmiä, kansainvälistä yhteistyötä ja hyväksi havaittujen työmenetelmien ja kokemusten vaihtoa sekä verkostoja erityisesti Euroopan Unionin alueella. Hankkeen ansiosta perhe- ja lähisuhdeväkivallan ehkäisy sai ikään kuin »valtion statuksen» vakavasti otettavana tehtävänä, joka koskettaa monia viranomaisia. Kansalaisjärjestöt olivat tehneet perheväkivallan vastaista työtä jo pitkään, mutta vasta valtion arvovallalla oli mahdollista aloittaa pitkäjänteinen ja kattava eri viranomaisten yhteistyö perhe- ja lähisuhdeväkivallan vähentämiseksi.

Lähde: Perhe- ja lähisuhdeväkivalta, auttamisen käytäntöjä. Ensi- ja turvakotien liitto 2006.