Miestyö
Väkivaltaisten miesten auttaminen käynnistyi käytännön kokemusten pohjalta
Miestyön juuret ovat 1970-luvun Yhdysvalloissa, missä työ käynnistyi feminismin piirissä (Ojuri 2004). Suomessa Pääkaupungin turvakodissa työskenneltiin väkivaltaa käyttäneiden miesten kanssa jo 1980-luvun lopulla. Koko turvakotityön historian ajan oli tiedostettu, että pitkäjänteisten tulosten aikaansaamiseksi on välttämätöntä auttaa myös väkivallan tekijöitä. Liiton Jussi-työ käynnistyi neljällä paikkakunnalla projektina vuonna 1994, ja siihen haettiin lisäoppia muista Pohjoismaista. Jo edellisenä vuonna Lyömätön linja oli aloittanut toimintansa suomalaisena pioneerihankkeena. (Perhe- ja lähisuhdeväkivalta, auttamisen käytäntöjä, Ensi- ja turvakotien liitto 2006).
Pari- ja perhetapaamisten asema turvakotityössä ja muussa väkivaltatyössä muuttui 1990-luvulla. Perheessä tapahtuvan väkivallan hoidoksi vakiintui väkivallan osapuolten auttaminen erillisin työmuodoin. Huolta herätti se, että väkivallan uhrin ja tekijän kohtaaminen saattaa merkitä vaaraa uhrille ja että väkivallan yhteinen selvittely siirtää vastuuta väkivallasta uhrille (Jäppinen & Ewalds 2003; Holma 2005).Miesten kanssa tehtävän väkivaltatyön yleistyminen on osaltaan seurausta sukupuolen nousemisesta keskiöön perhe- ja parisuhdeväkivaltakeskustelussa. Useat miehiin kohdistuneet tutkimukset 1980-luvun lopulta lähtien ovat lisänneet tietoa väkivallan dynamiikasta ja sukupuoliluonteesta samalla kun sukupuolineutraalit väkivallan tulkinnat ja hoitokäytännöt ovat joutuneet kriittiseen tarkasteluun.
Miestyön perustelut naisten ja lasten turvallisuudessa
Miehiin kohdistuvan työn juuret ovat naisliikettä lähellä olevien miesaktivistien toiminnassa. Ensimmäinen miehille tarkoitettu hoito-ohjelma oli Yhdysvaltain Bostonissa vuonna 1977 käynnistynyt Emerge. Miestyön varhaiset perustelut lähtivät naisten ja lasten turvallisuudesta ja toiminnan katsottiin tukevan turvakotien työtä.
Suomessa miestyö lähti liikkeelle Espoon turvakodista vuonna 1993 ja sai pian jatkoa Ensi- ja turvakotien liiton Jussi-työstä, joka käynnistyi projektimuotoisena vuonna 1994. Miestyötoiminta on vähitellen laajentunut, ja tällä hetkellä maassamme toimii eri taustajärjestöjen alaisuudessa parisenkymmentä toimipistettä, joiden hoitoideologia ja työtavat vaihtelevat.
Vallankäytön uudet tulkinnat
Naistutkimuksen inspiroimana kehittyneen maskuliinisuustutkimuksen piirissä on käsitelty runsaasti miesten väkivaltaisuutta, millä on ollut vaikutuksensa myös hoitokäytäntöihin. Erilaisten maskuliinisuuksien tunnistaminen ja miehisen vallankäytön uudet tulkinnat ovat monipuolistaneet kuvaa miehistä sekä väkivallan käyttäjinä että avun tarvitsijoina.
Feministinen näkökulma on perinteisesti korostanut sitä, että miesten naisiin kohdistama väkivalta on seurausta miesten yhteiskunnallisesta valta-asemasta naisiin nähden. Rakenteellisen valta-aseman on katsottu toteutuvan myös yksilötason suhteissa. Sosiaalinen kategoria ”miehet” koostuu kuitenkin erilaisista maskuliinisuuksista, joiden suhde valtaan on myös erilainen. Jo vallan käsite voidaan problematisoida viittaamalla erilaisiin vallankäytön konteksteihin, kuten taloudelliseen, sosiaaliseen ja tunnetason valtaan. Maskuliinisuuden ja väkivallan suhdetta tutkineen James Messerschmidtin mukaan yksilön kyky käyttää valtaa on sidoksissa hänen sosiaalisiin suhteisiinsa. Näin miehisen väkivallan ymmärtäminen vallankäyttönä on monimuotoinen ilmiö, jota maskuliinisuustutkimus on pyrkinyt avaamaan.
Väkivaltainen mies näkee itsensä uhrina
Kohdattaessa väkivaltaa parisuhteessaan käyttänyt mies auttamistyössä, on lähtökohtana miehen subjektiivinen kokemus ja käsitys väkivallasta, siihen johtavista syistä ja vallan tunteen kokemuksesta. Miehet näkevät monesti itsensä uhrina, vaikka jollain tasolla hyväksyvätkin väkivaltaisuutensa. Väkivaltatilanteen käsittelyyn liittyy toisinaan voimakas kielteinen tunnereaktio, joka kertoo koetusta epäoikeudenmukaisuudesta ja loukatuksi tulemisesta. Väkivalta voidaan tulkita vastauksena tähän subjektiiviseen tuntemukseen, siksi se on merkityksellinen auttamisen näkökulmasta. Per Isdal ja Marius Råkil katsovat, että väkivalta on aina yritys käsitellä subjektiivista vallan puutteen kokemusta. Miehet eivät ulkopuolisen tavoin näe väkivaltaa kumppanin alistamisena ja kontrollina, vaan ainoastaan ulospääsynä sietämättömältä tuntuvasta tilanteesta. Mies ei pysty kuvaamaan toimintansa motiiveja, vaan hän hakee selitystä lähes aina kumppanin toiminnasta, jolloin väkivallasta muodostuu kerta toisensa jälkeen keino palauttaa järjestys perheen sosiaaliseen tilaan.
Miesten parisuhteessa käyttämä väkivalta on sikäli funktionaalista, että sillä pyritään kätkemään oma heikkous ja haavoittuvuus sekä palauttamaan puuttuva vallan tunne. Naiskumppaniin kohdistunut väkivalta on myös heteroseksuaalista väkivaltaa, sillä kontrolli ja väkivallalla alistaminen liittyvät jollain tavalla naisen seksuaalisuuteen. Heteroseksuaalinen väkivalta selittääkin sen, miksi monet miehet eivät ole väkivaltaisia parisuhteen ulkopuolella. Vastaavasti ”mustasukkaisuus” ja naisen lähteminen näkyvät juuri kaikkein traagisimpien episodien taustalla, jolloin väkivalta saa myös itsetuhoisia muotoja.
Naisten ja lasten kokema väkivallan pelko ja syyllisyys sekä vastaavasti miesten tunteista häpeä ja syyllisyys ovat osa väkivallan emotionaalista ylläpitomekanismia. Ne vaikeuttavat puuttumista ongelmaan. Miehillä sosiaalisen aseman menettämisen pelko lisää painetta salata ongelma ulkopuolisilta. He voivat tässä tarkoituksessa vaatia lähipiiriltä lojaalisuutta väkivallan tai sen uhkan avulla. Häpeä ja syyllisyys vahvistavat vallan puutteen tunnetta, mikä johtaa väkivaltaisen käyttäytymisen lisääntymiseen.
Tunteille sijaa miestyön avulla
Anglosaksinen ja pohjoismainen tutkimus on osoittanut, miten miesten omaa väkivaltaisuutta ulkoistava puhetapa on sisällöltään yhtenäistä. Miesten tavalla käsitellä väkivaltaa on siten yksilöstä riippumaton sosiokulttuurinen yhteytensä. Väkivallan ja sen aiheuttamien seurausten vähättely ja ulkoistaminen voidaan tulkita sosioemotionaaliseksi torjunnaksi. Väkivallan näkyväksi tekeminen on siten tärkeä osa miestyötä. Tämä ei ole kuitenkaan helppoa, sillä niin monet asiat ovat miehille ”itsestään selviä”. Miestyössä tulisi tunnetason ilmiöiden lisäksi vaikuttaa myös miesten maskuliinisuuskäsitykseen, joka korostaa etäisyyttä feminiinisiin piirteisiin, kieltää heikkouden sekä tarpeen kokea lämpöä, hellyyttä ja rakkautta. Monet inhimilliset tarpeet ja tunteet määrittyvät vallitsevan mieskuvan vastaisiksi ja ne kielletään, kuten brittiläinen miestutkija Victor Seidler toteaa. Käsittääkseni myös näistä seikoista johtuu, että monet miehet eivät ota lainkaan vastaan apua tai lopettavat hoidon lyhyeen.
Lähde: Nyqvist Leo, Esikko-lehti 3/2003
Lisätietoa:
Sinikka Törmä & Kati Tuokkola. 2010. Jussi-työ. Miesten perhe- ja lähisuhdeväkivaltatyö ulkoinen arviointi. Sosiaalikehitys Oy.
Hannu Säävälä & al. 2006. Mies varikolle. Apua lähisuhdeväkivaltaan. Oulun ensi- ja turvakoti.