Tilastotietoa

Noin 17% suomalaisista lapsista on nähnyt tai kuullut väkivaltaa omassa perheessään (Heiskanen, Piispa, 1998).
Alle 14-vuotiaista lapsista 72% on ollut vanhempiensa lievän väkivallan kohteena: lasta on esim. tukistettu tai läimäytetty. Vakavasti on pahoinpidelty 8% lapsista: lasta on esim. lyöty esineellä, potkittu tai kuristettu. Henkistä väkivaltaa on kokenut 69% lapsista: lasta on esim. haukuttu, alistettu tai vähätelty. (Sariola, 1990).

Lapset perheväkivallan todistajina

Perheväkivallasta puhuttaessa siinä sanotaan yleensä olevan kaksi osapuolta, mies ja nainen. Perheväkivallassa on kuitenkin useimmiten myös kolmas osapuoli, lapsi väkivallan todistajana.
Perheväkivallan todistajaksi joutuminen on lapsille haitallista, lapset voivat kokea väkivaltatilanteet ja esimerkiksi äitiinsä kohdistuvan väkivallan jopa pelottavammaksi kuin itseensä kohdistuvan. Vaikka lapset eivät aina ymmärrä tiedollisella tasolla, mistä riidoissa on kyse, tunnetasolla he ymmärtävät, että jotain pahaa tapahtuu. Lapset pelkäävät usein, että joku, yleensä äiti, saattaa kuolla.

Lapset ovat myös lähes aina tietoisia perheväkivallasta. He heräävät yöllisiin tappeluihin, vaikka vanhemmat luulevat heidän nukkuvan. He ovat myös taitavia "salakuuntelemaan" tappeluita toisesta huoneesta tai silloin kun niistä puhutaan muille. Lapset aistivat perheen kireän ilmapiirin ja osaavat ennakoida väkivaltatilanteita. Lapset oppivat olemaan varuillaan, he pystyvät lukemaan pienistä merkeistä - ilmeistä, eleistä, äänensävyistä - milloin väkivallan uhka on ilmassa. Myös pienet vauvat reagoivat väkivaltaan ja kodin ilmapiirin muutokseen.

Jos perheessä on aikuisten välistä väkivaltaa, myös lasten riski joutua väkivallan kohteeksi on kohonnut: näissä perheissä 45-75 % lapsista on itse ollut fyysisen väkivallan kohteena (Margolin, 1998).

Perheväkivallan vaikutuksia lapsiin

Perheväkivalta vaikuttaa lapsiin aina jollain tavalla. Siihen, mitkä vaikutukset ovat, liittyy monenlaisia tekijöitä, kuten lapsen kehitystaso, väkivalta-altistuksen kesto ja laatu sekä lapsen tunnesuhde tekijään ja uhriin.
Väkivallan todistajaksi joutuminen voi aiheuttaa lapselle posttraumaattisen stressireaktion, jonka oireet voidaan jakaa kolmeen ryhmään:

1. Traumaattisen tapahtuman uudelleenkokeminen: muistikuvat tapahtumista tulevat väkisin mieleen, lapsi leikkii pakonomaisesti tiettyjä leikkejä ja näkee toistuvia painajaisia. Lapsella voi olla myös somaattisia oireita, kuten vatsakipua ja päänsärkyä.
2. Pyrkimys välttää traumaan liittyviä asioita: lapsen voi olla vaikea muistaa väkivaltatilanteeseen liittyviä asioita, hän ei halua puhua tapahtuneesta ja tunnereaktiot voivat puuttua.
3. Kohonnut vireystaso: lapsi on levoton, hänen on vaikea keskittyä, hän ärsyyntyy helposti, on pelokas ja varuillaan. Myös nukahtaminen voi olla vaikeaa ja lapsi saattaa heräillä öisin.

Vauvaikäisillä traumatisoituminen näkyy levottomuutena, apaattisuutena, kehityksen pysähtymisenä tai taantumisena sekä uni- ja syömishäiriöinä.
Leikki-ikäisten oireilu voi olla levottomuutta, takertumista aikuisiin, aggressiivisuutta, ilottomuutta, syyllisyydentunteita ja aina samanlaisina toistuvien leikkien leikkimistä.
Kouluiässä traumatisoituminen voi ilmetä ajattelun taantumisena, syyllisyytenä, rajattomana käyttäytymisenä, kouluvaikeuksina sekä vaikeuksina kaverisuhteissa. Koululaisilla voi olla oppimisvaikeuksia, levottomuutta ja vaikeuksia keskittyä oppitunneilla.
Teini-iässä käyttäytyminen voi muuttua rajuksi, kostosuunnitelmia väkivallantekijälle, masennusta, vetäytymistä kaverisuhteista tai voimakasta sitoutumista kaverisuhteisiin ja itsemurhapuheita.

Jos perheväkivalta jatkuu pitkää, lapsen elämä voi keskittyä väkivaltatilanteiden ennakoimiseen ja tästä hetkestä selviytymiseen. Voimia ei välttämättä riitä muuhun.
Lapsi saattaa myös oppia, että väkivalta on hyväksytty keino ratkaista ristiriitoja: poika voi oppia lyömään ja tyttö alistumaan.

Lasten auttaminen

Perheväkivallasta olisi tärkeää keskustella lasten kanssa, koska lapset saattavat syyttää siitä itseään. Lapsilla on usein myös hajanaisia ja pelottavia muistikuvia siitä, mitä on tapahtunut. Vanhempien olisi hyvä kysyä miltä lapsesta tuntuu ja mitä hän ajattelee tilanteesta sekä mikä helpottaa kun tuntuu pahalta. Vakavissa perheväkivaltatilanteissa ulkopuolinen apu on usein tarpeen. Apua saa mm. turvakodeista, perheneuvoloista ja kuntien sosiaalivirastoista. Vanhemman/vanhempien on tärkeää antaa lapselle lupa puhua kokemuksistaan.

Suurin osa väkivaltaisessa ympäristössä kasvaneista lapsista selviytyy ilman vakavia ongelmia. Tällöin kuitenkin erilaiset suojaavat tekijät ovat tärkeitä. Jos lapsella on hyvät kielelliset valmiudet, hän voi selvittää puhumalla. Sosiaalinen lapsi löytää aikuisia, jotka voivat auttaa. Turvallinen aikuissuhde voi olla lapsen pelastus. Selviytymisen kannalta on tärkeää, että lapsi voi luottaa johonkin aikuiseen, esim. opettajaan, isovanhempaan tai naapuriin ja saa tältä myönteistä huomiota.

Kaikilla lapsilla ei kuitenkaan ole näitä suojaavia tekijöitä. Vaikean perhetilanteen takia lapsen omat voimavarat voivat olla vähäiset eikä perheellä ole juurikaan sosiaalista verkostoa. Nämä lapset tarvitsevat eniten apua. Jos perheessä on väkivallan lisäksi muita ongelmia, kuten alkoholismia ja mielenterveysongelmia, lapset ovat hyvin vaarallisessa tilanteessa.

Vanhempien ero

Lapset toivovat aina väkivallan loppumista ja moni lapsi näkee tällöin vanhempien eron hyvänä ratkaisuna. Joskus lapsi saattaa kieltäytyä tapaamasta väkivaltaisesti käyttäytyvää vanhempaa ja tähän lapsella pitäisi olla oikeus. Useimmat lapset haluavat nähdä erossa asuvaa vanhempaansa, mutta pelkäävät tiedonvälittäjäksi joutumista. Vanhemmat saattavat udella lapselta toistensa asioita tai puhua pahaa toisistaan. Lapselta ei saa vaatia kummankaan puolelle asettumista.

Tapaamisista ja asumisjärjestelyistä sovittaessa on tärkeää kuunnella pienenkin lapsen mielipidettä, mutta päätöksenteko on aikuisten vastuulla.

Muokannut: Eija Keränen

Lähteet:

Heiskanen, M. & Piispa, M. (1998) Usko, toivo, hakkaus. Kyselytutkimus miesten naisille tekemästä väkivallasta. Helsinki: Tilastokeskus.
Margolin, G. (1998) Effects on Domestic Violence on Children. Teoksessa: P.K. Trickett & C.J. Schellenbach (toim.) Violence Against Children in the Family and the Community. Washington, DC: APA.
Sariola, H. (1990) Lasten väkivalta- ja seksuaalikokemukset. Helsinki: Lastensuojelun keskusliitto.