Perhe- ja lähisuhdeväkivaltaa on pitkään pidetty perheen sisäisenä asiana, johon yhteiskunnan ei ole syytä puuttua. Tämä asenne vallitsee edelleen monissa kulttuureissa. Erityisesti naisiin ja lapsiin kohdistuva väkivalta nähdään kuitenkin esimerkiksi YK:ssa eräänä maailman laajimmista ja vaikeimmista ongelmista. Suomessa perhe- ja lähisuhdeväkivaltaan liittyvää lainsäädäntöä uudistettiin merkittävästi 1990-luvulla, jolloin ongelman olemassa oloon herättiin. Suomen sitoutuminen kansainvälisiin sopimuksiin edellytti käytännön toimenpiteitä. Sosiaali- ja terveysministeriön hallinnoiman ja Stakesin toteuttaman viisivuotisen Naisiin kohdistuvan väkivallan ehkäisy -projektin merkittävin ansio oli valtion ja kuntien sitouttaminen ehkäisemään perhe- ja lähisuhdeväkivaltaa. Kansalaisjärjestöt olivat hereillä jo kauan ennen valtiota.

Eri käsitteitä

Perheen sisäisissä ihmissuhteissa esiintyvää väkivaltaa on kuvattu monenlaisin käsittein. Puhutaan perheväkivallasta, lähisuhdeväkivallasta, perheen sisäisestä väkivallasta, parisuhdeväkivallasta, kotiväkivallasta ja naisiin kohdistuvasta väkivallasta. Käsitteistä on vuosien mittaan käyty myös kiihkeitä väittelyitä. Usein kyse on kuitenkin vain siitä, että väkivaltaa katsotaan eri näkökulmista. Siten myös käytetyt käsitteet rajaavat kerrallaan vain osan puheena olevasta ilmiöstä.

Tällä sivustolla käytetään termiä perhe- ja lähisuhdeväkivalta, koska väkivaltaa tarkastellaan laajana ilmiönä. Väkivallan tekijä voi olla mies tai nainen tai molemmat, ja väkivalta saattaa kohdistua puolisoon tai lapseen. Myös lapset voivat olla väkivaltaisia toisiaan tai vanhempiaan kohtaan. Väkivalta ei aina liity yhteiseen kotiin. Sitä esiintyy usein avo- tai avioeron yhteydessä tai sen jälkeen. Aikuiset, muualla asuvat lapset voivat olla väkivaltaisia vanhempiaan kohtaan.